Kaksi asunto-osakeyhtiötä hallitsi vierekkäisiä tontteja ja tonteilla sijaitsevia rakennuksia. Vuonna 1992 asunto-osakeyhtiö K oli korottanut ja asfaltoinut tontillaan olevan pysäköintialueen. Pysäköintialueen asfalttipinta oli jäänyt viereisen asunto-osakeyhtiö M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.
Asunto-osakeyhtiö M:n rakennuksessa havaittiin kosteusvaurio syyskuussa 2012. Kosteusvaurion syyksi todettiin asunto-osakeyhtiö K:n tekemä pysäköintialue. Pysäköintialueelta oli valunut sade- ja sulamisvettä, joka oli päässyt asunto-osakeyhtiö M:n rakennukseen rakennuksen ulkoseinän ja pysäköintialueen välisestä saumakohdasta. Asunto-osakeyhtiö M katsoi, että asunto-osakeyhtiö K oli vahingoittanut sen rakennusta rakentamalla pysäköintialueen ja vaati asuntoyhtiö K:lta vahingonkorvauksia kosteusvauriosta.
K:n mukaan M:n oikeus vaatia korvausta esitetyn vahingon väitettynä syynä olevasta tapahtumasta oli vanhentunut. Lain mukaan vahingonkorvaukseen perustuva velka vanhenee viimeistään kymmenen vuoden kuluttua vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Käräjäoikeus katsoi, että asiassa oli jäänyt tarkemmin selvittämättä, mikä yksittäinen tai pidemmän ajan kuluessa sattunut tapahtuma oli aiheuttanut veden pääsyn rakennuksen sisärakenteisiin. Käräjäoikeus katsoi, että kantajalla oli todistustaakka siitä, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut. Koska asiassa ei ollut esitetty riittävää selvitystä siitä mikä tapahtuma oli aiheuttanut veden pääsyn sisärakenteisiin, käräjäoikeus katsoi velan vanhentuneeksi ja hylkäsi kanteen.
Asiasta valitettiin hovioikeuteen. Koska rakennuksen kosteusvaurion alkamisajankohtaa ei ollut kirjallisten todisteiden mukaan voitu varmasti todeta, hovioikeus katsoi, ettei vahinkotapahtuma ollut tarkasti määriteltävissä tietylle aikavälille. Hovioikeus kuitenkin katsoi käräjäoikeudesta poiketen, että vanhentuminen alkoi kyseessä olleen vahinkoteon päättymisestä ja näin ollen velka ei ollut vanhentunut.
Asiasta valitettiin korkeimpaan oikeuteen, joka otti asian käsittelyynsä. Korkein oikeus totesi, että 10 vuoden vanhentumisajalla (ns. toissijaisella vanhentumisajalla) on tarkoitus asettaa kohtuullisen pituinen takaraja vahingonkorvausvaatimuksen esittämiselle ja näin suojata väitettyä vahingonaiheuttajaa niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta. Korkein oikeus katsoi, että vuonna 1992 tehty pysäköintialueen muutostyö on ollut ensimmäinen ja ratkaiseva toimi, jonka seurauksena on väitetty aiheutuneen vahinkoa tapauksessa. Sillä, missä vaiheessa kosteusvauriot M:n rakennuksessa ovat ilmenneet, ei ole merkitystä kymmenen vuoden toissijaisen vanhentumisajan alkamishetken kannalta.
Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja jätti asian käräjäoikeuden tuomion varaan.
